Nykyteatteria?

Tutkimusten mukaan noin puolet suomalaisista käy teatterissa ainakin kerran vuodessa. Mieluiten suomalaiset katsovat kotimaista komediaa. Esityksen valintaan vaikuttavat vahvasti myös hinta sekä siinä esiintyvät näyttelijät. Myös teoksen tunnettuvuudella on vaikutuksensa esitystä valittaessa.

Kotimainen nykyteatteri kiinnostaa siis suomalaisia yhä edelleen, vaikka erilaisiä sähköisen viestinnän muotoja nousee jatkuvasti kilpailemaan suosiosta. Mitä nykyteatteri sitten on? Nykyteatteri on käsite, joka voidaan määrittää hyvin monin tavoin. Joidenkin asiantuntijoiden ja tutkijoiden mielestä nykyteatteri on aikaansa sidottua teatteria. Se on teatteria, jota tehdään juuri nyt, vuonna 2010. Toisten mielestä nykyteatteri käsittää 60-luvulle ja sen jälkeiseen aikaan sijoittuvan teatterin. Joidenkin mielestä käsitettä ei ole syytä sitoa aikaansa, vaan ajatella sitä ilmiönä, jossa pyritään uusin teatterin keinoin löytämään tuoreita ajatuksia ja näkökulmia. Tällaisestä näkökulmasta katsottuna nykyteatteri voidaan rinnastaa esimerkiksi nykytanssiin tai nykytaiteeseen. Määritellään nykyteatteri millä tavoin tahansa, yhtäläinen mielipide on, että sitä tehdessä tulisi löytää aina jotain uutta. Nykyteatterille asetetaan paineita vaatiessa sitä jatkuvasti uudistumaan muun maailman mukana.

Nykyteatteri liitetään usein termeihin kokeellinen ja kokeileva teatteri. Erityisesti silloin, kun nykyteatteri määritellään uutta luovaksi ilmiöksi, nämä termit nousevat usein esiin. Kokeellisuudella tarkoitetaan juuri uusia tapoja etsiä ja löytää. Kokeilemalla voidaan teatterissa löytää jotain uutta ja ennennäkemätöntä. Yleisesti ottaen kokeellisella teatterin tekemisellä pyritään nimenomaan avaamaan käsityksiä ja tuulettamaan perinteisiin jämähtäneitä työskentely- ja ilmaisutapoja. Termeillä on kuitenkin myös vahva negatiivinen lataus. Joidenkin mielestä kokeellinen teatteri on usein teennäistä pyrkyryyttä, jossa ei päästä muuhun kuin tekotaiteelliseen ja sisäänpäinkääntyneeseen lopputulokseen. Tälläisiä mielipiteitä löytyy niin katsojien, kriittikkojen kuin teatterin ammattilaistenkin keskuudessa. Mistä tälläiset mielipiteet syntyvät? Kaikki tekijät eivät pysty aidosti puhuttelevaan, uudenlaiseen ilmaisun tapaan, vaan vääntävät väkisin liian vaikeaa taidetta, jota eivät lopulta itsekkään ymmärrä. Taiteen ei tarvitse olla helppoa tai itsestäänselvää. Pyrkimyksenä olisi kuitenkin koskettaa muitakin kuin itse tekijöitä.

Teatterialan lehdissä ja muissa alan keskusteluissa usein parjataan laitosteattereiden taipumusta pelata varman päälle tuomalla ensi-iltaan yhä uudestaan perinteiset musikaalit ja kansaan uppoavat farssit. Toivotaan, että pientenkin kaupunkien teattereilla olisi uskallusta ottaa ohjelmistoonsa jotakin erilaisempaa ja kokeilevampaa. Laitosteattereiden ahdinko on kuitenkin helppo ymmärtää. Riskinotto vaatii paljon rohkeutta, koska lipputulot pitävät talouden tasapainossa. Toki monet laitosteatteritkin tuottavat silloin tällöin jotakin uskaliaampaa. Näissä tapauksissa on tyypillistä, että teokset saavat kriitikot puolelleen, mutta esitys ei löydä katsojiaan. Isommissa kaupungeissa ja pääkaupunkiseudulla on helpompi tarttua uskaliaisiin aiheisiin rajoja rikkovalla otteella, koska katsojia on yksinkertaisesti enemmän. Tutkimusten mukaan erityisesti laitosteattereiden penkkejä eniten kuluttavat keski-ikäiset, hyvätuloiset naiset. Useimmilla heistä, kuten myös muistakin teatterin suurkuluttajista, ensisijainen tavoite on tulla teatteriin viihtymään. Liian raskaat ja vaikeasti ymmärrettävät teokset eivät välttämättä täytä tätä halua.

Joskus teattereiden rohkeat vedot tuottavat hedelmää. Esimerkkinä Kotkan kaupunginteatterissa marraskuussa 2009 ensi-iltansa saanut nuorten elämää, rakkautta, seksiä ja itsensä etsimistä ja löytämistä käsittelevä Rakkausjuttu. Näytelmä oli tapaus Kotkassa jo siinä mielessä, ettei kaupunginteatteri ollut tehnyt talon omin voimin näytelmää nuorille miesmuistiin. Näytelmä oli rohkea ja raikas. Pirstaleista juonta kuvattaessa käytettiin hyväksi videotekniikkaa, joka lisäsi moniulotteisuutta teokseen. Työryhmän rohkea ja ennakkoluuloton asenne ja ote saivat kiitosta niin kriitikoilta kuin yleisöltäkin. Rakkausjuttu löysi hyvin yleisönsä. Työryhmä sai houkuteltua teatteriin nuorisoa, jota yleensä on vaikea saada lähtemään teatteriin. Tämä osoitti sen, kuinka pienenkin kaupunginteatterin riskinotto voi tuottaa hienon tuloksen. Rakkausjuttu poikkesi rajusti teatterin muusta linjasta, ja uskon juuri nyky-aikaisen ja raikkaan lähestymistavan houkutelleen myös nuoret teatteriin.

Uusia näkökulmia ja ajatuksia voi löytää myös koko kansan tuntemista klassikoista. Tarttuminen klassikoihin uudella otteella vaatii suurta rohkeutta. Hyvänä esimerkkinä vuonna 2007 Kansallisteatterissa ensi-iltansa saanut Kristian Smedsin Tuntematon Sotilas. Smedsin ja hänen työryhmänsä näkemys Linnan Tuntemattomasta sotilaasta herätti suunnattoman kohun puolesta ja vastaan. Valtavan menestyksen saanut esitys herätti ristiriitaisia tunteita. Puolustajien mielestä Smedsin tulkinta teki kunniaa Linnalle ja onnistui tuomaan Linnan sanoman uskottavan koskettavasti tähän päivään. Joidenkin mielestä rajoja rikkova teos oli jopa ratkaiseva suunnan näyttäjä muuten pysähtyneessä suomalaisessa teatteri- ja kulttuurielämässä. Vastustajat kokivat teoksen vastenmieliseksi ja loukkaavaksi. Heidän mielestään teos oli teennäisen provosoiva ja suurta klassikkoa halventava.

Tälläinen kuohunta yhdestä näytelmästä osoittaa teatterin suuren arvon. Smedsin huippusuosittu teos herätti ihmisissä tunteita, niin positiivisia kuin negatiivisiakin. Esitys herätti keskustelua, ei pelkästään Linnan kuvaamasta ajasta ja maailmasta, vaan myös tästä päivästä ilmiöineen. Smedsin luoma liitäntä tämän päivän ilmiöihin, tapahtumiin ja henkilöihin nosti valtavan kohun. Ilman kuohuvaa kohua ei olisi syntynyt keskustelua. Smeds siis onnistui siinä mihin moni teatterintekijä pyrkii jokapäiväisessä työssään.


Teatterimaailmassa, kuten muissakin taiteen maailmoissa, on tapana vertailla, kritisoida, keskustella ja lokeroida erilaisia osa-alueita ja työskentelytapoja. Pyrkimyksenä on usein laittaa taiteen ja teatterin muotoja paremmuusjärjestykseen, mikä ei mielestäni palvele teatteria millään tavalla. Toisten mielestä teattereiden tulisi sinnikkäästi puskea ohjelmistoihinsa suuria klassikoita ja tätä kautta kunnioittaa, säilyttää ja siirtää kulttuuriperintöä eteenpäin. Ajatus on jalo, ja klassikot tulevat toivon mukaan säilyttämään asemansa teattereissa. Klassikoissa on kuitenkin jämähtämisen vaara, tekijöidensä tukeutuessa liiaksi kuuluisaan tekstiin. Klassikkoa on rohkeidenkin tekijöiden vaikea uhmata, vaikka se voisikin tehdä hyvää niin tekijöille, katsojille kuin teoksillekin.
Joidenkin mielestä kevyet musikaalit ja iloittelevat farssit on turhamaista hölynpölyä, joilla ei ole mitään tekemistä oikean taiteen ja teatterin kanssa. On kuitenkin mahdotonta kiistää, etteivätkö tälläiset teokset hyvin tehtyinä purisi yleisöön. Kevyttä teatteria puolustavat käyttävät usein argumentteinaan sitä, kuinka paljon juuri nämä teatterin muodot vaativat lahjakkuutta ja monipuolisuutta tekijöiltään. Oma mielipiteeni on, että jos jokin saa ihmisen hetkeksi tuntemaan olonsa hyväksi ja kevyeksi, tälläinen taiteen muoto ei missään nimessä voi olla turha. Ymmärrän arvostelijoita siinä mielessä, että usein näissä osa-alueissa turvaudutaan vanhoihin kaavoihin tylsyydenkin uhalla. Usein unohdetaan, että myös kevyen teatterin muodoissa voidaan löytää ja kokeilla jotakin uutta ja ennennäkemätöntä.

Aiemmin mainitsemissani teatterin muodoissa on puolensa ja niistä kaikki voivat puhutella katsojaa yhtä lailla modernimman ja kokeellisemman teatterin kanssa. Antaisin kuitenkin suuren arvon uusille teksteille ja tavoille tehdä nykyteatteria. Erityistä lahjakkuutta ja pelisilmää vaatii uuden luovuuden ja kuuluisan klassikon tai vaikkapa kevyen komedian yhdistäminen.

Mikä on sitten niin sanottua oikeaa taidetta ja teatteria? Alan lehtiä ja muita keskusteluja seuratessa tulee usein tunne, että sen pitäisi olla jotakin hyvin vaikeaa ja omituista. Monissa nykyteatterin teoksissa sorrutaan yliyrittämiseen ja päälleliimattuun tekotaiteellisuuteen yritettäessä saada teoksesta mahdollisimman moniulotteinen- ja tasoinen. Mielestäni olisi kuitenkin tärkeää muistaa, että teatterikin on ”vain” teatteria, ei sen enempää eikä vähempää. Mieleen tulee sanonta: ”Vähemmän on enemmän.”

M-M.M
Lähteet:
Teatteri-lehti
Helsingin Sanomat
Kymen Sanomat
Kotkan kaupunginteatteri
Internet